Tasavallan presidentti Alexander Stubbin osallistuminen “Kaikkien miesten asia” -kampanjaan on helppo tulkita kauniina eleenä. Se on moraalisesti moitteeton: kuka voisi vastustaa naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamista? Juuri siksi ele on myös poliittisesti ongelmallinen. Se siirtää huomion pois siitä, mikä väkivallan torjunnassa ratkaisee: tekijän odotetusta kustannuksesta, uhrin tosiasiallisesta suojasta ja viranomaisjärjestelmän kyvystä katkaista väkivallan toistuva kierre.

Kun presidentti sanoo miehille, että “me emme saa vaieta”, sanoma on julkisesti turvallinen. Se ei nimeä epäonnistunutta viranomaisketjua. Se ei kysy, miksi korkean riskin väkivaltatapaukset eivät pysähdy ajoissa. Se ei pakota mittaamaan lähestymiskieltojen valvontaa, poliisin vasteaikoja, syyteharkinnan kestoa, turvakotipaikkojen riittävyyttä tai väkivallan tekijöiden uusimisriskiä. Se jakaa moraalista vastuuta niin laajalle, että konkreettinen vastuu hämärtyy.

Tämä on symbolisen politiikan perusmekanismi. Kun ongelma on vakava mutta sen ratkaiseminen kallista, hallinnollisesti vaikeaa ja poliittisesti epäkiitollista, tarjolle tulee kollektiivinen moraalipuhe. Kaikkien pitää herätä. Kaikkien pitää kantaa vastuuta. Kaikkien pitää rikkoa hiljaisuus. Mutta väkivallan tekijä ei lopeta siksi, että jääkiekkoilija, näyttelijä tai presidentti allekirjoittaa sitoumuksen. Hän........

© Uusi Suomi