Kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) tutkijalle John Lechnerin kirja Venäjän modernista sotilasurakoinnista on kiehtovaa ja hämmentävää luettavaa, varsinkin, kun Lechnerin kirjan päähenkilön, ns. Wagner Groupin perustajan ja pääomistaja Jevgeni Prigožinin (1961–2023) paralleelit kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuimpaan sotilasurakoitsijaan Albrecht von Wallensteiniin (1583–1634) ovat hämmästyttävän samankaltaiset. Lechnerin kirja avaa muitakin yhtäläisyyksiä nykyajan ja 1600-luvun sotilasurakoinnin välillä, vaikka kontekstisidonnaisia ja tärkeitä erojakin löytyy. Seuraava teksti on Lechnerin kirjan yhteensovittamista 1600-luvun ennakkotapausten kanssa.

Lechnerin kirja ei ole varsinaisesti Prigožinin elämäkerta tai Wagnerin sotilashistoria, vaan se on hiukan laajempi kuvaus venäläisen sotilasurakoinnin nykyilmiöstä. Prigožin ei suinkaan ollut ensimmäinen venäläinen sotilasurakoitsija, eikä Wagner ensimmäinen firma alalla. Moderni sotilasurakointi alkoi jo 1990-luvulla, jolloin eteläafrikkalaisen Eeben Barlowin perustama Executive Outcomes sekaantui palkkasotureineen Angolan ja Sierra Leonen sisällissotiin. Sotilasurakoinnin taloudellisena motiivina olivat tuolloin näiden maiden rikkaat luonnonvarat, eritoten helposti rahaksi realisoidut timantit ja kulta, mitkä kimaltelevat rikkaudet houkuttelivat myöhemmin Wagneriakin Afrikan mantereelle. Irakin sota toi 2000-luvulla maailmantietoisuuteen amerikkalaisen Erik Princen ja hänen yrityksensä Blackwaterin, joka teki Irakissa sotilaallista aliurakointia Yhdysvaltain puolustusministeriön laskuun. Näihin aikoihin ilmaantuivat myös ensimmäiset venäläiset sotilasyritykset, joiden alkuperäinen tehtävä oli usein Intian valtameren ja Punaisenmeren rahtiliikenteen suojaaminen somalialaisilta merirosvoilta.

Krimin valtaus vuonna 2014 ja sitä seurannut sota Itä-Ukrainan alueella synnyttivät kokonaisen kirjon paikallisia separatistisia asejoukkoja, joita yhdisti yksityisen yrityksen operatiivinen rakenne ja toimiminen joko Venäjän federaation hyväksi tai laajemman panslavistisen ideologian toteuttamiseksi. Erästä ryhmittymää komensi tuolloin uusnatsitaustainen Dimitri Utkin (1970–2023), jonka nom de guerre ”Wagner” viittasi Hitlerin ihailemaan säveltäjään Richard Wagneriin (1813–1883). Venäjän puolustusministeriö ilmeisesti tunnisti Utkinin ryhmässä potentiaalia ja ohjasi hänet ottamaan yhteyttä pietarilaiseen Prigožiniin, joka oli tuossa vaiheessa jo merkittävä sotilaallinen aliurakoitsija – hänen einestehtaansa nimittäin ruokki Venäjän asevoimia, mikä sopimus oli ehtinyt tehdä Prigožinista sangen rikkaan bisnesmiehen. Utkin ja Prigožin perustivat puolustusministeriön ohjauksessa Wagner Groupin, jossa Prigožin oli ”johtaja” ja Utkin ”komentaja.” Tämä bisneskumppanuus säilyin näiden kahden sotilasurakoitsijan välillä aina heidän kummankin loppuunsa saakka.

Lechnerin kirja keskittyy kuvaamaan eniten Wagnerin ja Prigožinin toimintaa Lähi-idässä ja Afrikan mantereella. Syyriassa Wagner nousi otsikoihin vuonna 2018, jolloin Wagnerin yritys vallata Conocon kaasukenttä sitä vartioivilta kurdeilta ja Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoilta (Army Special Forces) päättyi veriseen ja nöyryyttävään katastrofiin. Pian tämän jälkeen Wagner rantautui Libyaan, missä siitä tuli sotalordi Khalifa Haftarin työrukkanen kilpailevia asejoukkioita vastaan. Naapurimaa Sudanissa Wagner koulutti ja avusti Omar al-Bashirin sotilashallintoa ja sitä palvellutta pahamaineista mobiilijoukkoa (Rapid Support Forces eli RSF). Ranskan vetäytyessä sisällissotien riivaamista Keski-Afrikan tasavallasta ja Malista Wagner siirtyi täyttämään siten syntynyttä sotilaallista tyhjiötä. Näissä Lechnerin kirjan osissa on paljon Afrikan sekasotkuista valtapolitiikkaa, minkä seuraaminen edellyttää lukijalta jonkin verran tarkkaavaisuutta ja ennakkoluulottomuutta.

Lechnerin kirja herättää paljon pohdintaa sotilasurakoinnin historiallisesta ja nykyisestä luonteesta. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotilasurakoinnin bisnesmalli oli sangen yksioikoinen, kuten taloushistorioitsija Fritz Redlich (1892–1978) aikoinaan selvitti kaksiosaisessa teoksessaan The German Military Enterpriser and His Work Force (1964–1965). Tuolloin sotilaallinen työnantaja, usein joku kruunu tai ruhtinas, myönsi valitsemalleen everstille virallisia patentteja värväämisen suorittamiseksi. Sotilasurakoitsija-eversti vastasi........

© Uusi Suomi