Ukrainan sodan myötä julkinen keskustelu liittyen maanpuolustukseen on lisääntynyt. Huomio on ollut laajalti toisaalta niissä toimenpiteissä, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, toisaalta sotatekniikassa.

Osin ehkäpä tietokonepelien ja suomalaisen laajan teknisen alan koulutuksen myötä erilaiset aseet ja asejärjestelmät herättävät paljon kiinnostusta ja rajujakin mielipiteitä. Aseilla on selkeitä mitattavia teknisiä ominaisuuksia, kuten lukumäärä, (julkinen ja teoreettinen) suorituskyky, hinta… Tekoälymalleilla on helppo vertailla vaikkapa kiväärejä kuin perheautoja ikään. AR-15 vai AK-15, Ford F-150 vai Peugeot 3008? Uutissyklin myötä aina yhä uusia asejärjestelmiä kutsutaan vanhentuneeksi tai turhan aikaisin hylätyksi. Aina löytyy uusi taikaluoti, joka tekee muista aseista vanhentuneita.

Tällä hetkellä kritiikin kohteeksi on nostettu laajalti F-35 -hävittäjähankinta, onhan kyseessä kallis, Yhdysvalloista tehty hankinta. Kun nelisenkymmentä vuotta vanhat Hornetit eivät ammu varomääräysten vuoksi alas Suomeen eksyneitä harhautusdrooneja, on selvää, että 2020-luvun hävittäjäkone on vanhentunut konsepti samaan aikaan, kun Venäjä höykyttää Ukrainan rintamalinjoja 1980-luvun koneillaan ja Ukraina on kiitollinen samaisen vuosikymmenen sille lahjoitetuista harvoista koneista.

Hankinnan keskeyttämällä odotetaan teknologian seuraavaa kehitysvaihetta, jonka jälkeen huomataan, että teknologia on jälleen kehittynyt ja on järkevämpää odotella teknologian seuraavaa kehitysvaihetta. Toisaalta unohtuvat hävittäjän kehitysmahdollisuudet. Sotakaluston käyttöikä on pitkittynyt ja on vaikea kuvitellakaan, miltä F-35 voisi käyttöikänsä loppupuolella, joskus vuosisadan vaihteessa, näyttää? Voin toki yrittää. Se tuskin on miehitetty, ja voi olla että sen pääaseena suunnatun energian aseet, raidetykki tai vaikkapa ohjusten sisään droonit, jotka voivat tarvittaessa suunnata lentokoneelle takaisin.

Jälkiviisaudella, viisauden suloisimmilla lajilla, myös toki tiedämme useita asehankintoja, joissa vertaiskustannuksin olisi voitu toimia tehokkaammin. Renault FT-17 -vaunujen hinnalla olisi voitu hankkia Ranskasta moderni raskas tykistö ensimmäisen maailmansodan ylijäämävarastosta. Talvisodassa hyödyttömäksi osoittautuneiden Vickers-panssarivaunujen sijaan Britanniasta olisi voitu hankkia modernia ilmatorjuntatykistöä ja panssarintorjunta-aseistusta. Sotia edeltänyt Suomi investoi vimmatusti hävittäjiin unohtaen ilmatorjunnan lähes täysin. Tykkitehdas olisi pitänyt rakentaa ennen lentokonetehdasta…

Samalla on mielenkiintoista pohtia, mitkä maanpuolustuksen haasteet eivät herätä laajaa keskustelua. Asevelvollisuuden uudistustarpeita tasa-arvoistuvassa ja supistuvien ikäluokkien yhteiskunnassa potkitaan edespäin hallitukselta toiselle, ovathan haasteet olleet tiedossa vasta parikymmentä vuotta. Uudenlaisen maanpuolustustahdon pohtimista yhteiskunnassa, jossa yhä useampi nuori on sukujuuriltaan osin tai täysin ulkomailta, ohitetaan, onhan mukavampi muistella talvisotaa. Puolustusvoimien ja puolustushallinnon henkilöstötarpeita ei tarkastella realistisesti, maanpuolustusta arvostetaan siihen asti, kunnes huomataan, että kyseessä on läjä valtion virkamiehiä eli veronmaksajien rahojen tuhlaajia. Yhteistä näille haasteille on, että niistä voisi keskustella laajasti ja perustellusti täysin julkisen lähdeaineiston pohjalta useista näkökulmista.

Toki oikeisiin haasteisiin tarttumisessa ja keskustelussa on riskinsä, siksi tulemme pikemmin näkemään korkeampiin tehtäviin tähtäävän puolustusministerin maastopuvussa juomassa kahvia sotaharjoituksissa sekä toteamassa, että Venäjä on uhka,  teknologia kehittyy ja vesi on märkää.

© Uusi Suomi