Viime päivien keskustelu Yhdysvaltojen ja liittolaisten välisistä jännitteistä sekä Donald Tuskin poikkeuksellisen suora huoli samasta teemasta eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne kertovat laajemmasta muutoksesta turvallisuuspoliittisessa ilmapiirissä: epävarmuuden sävy on noussut esiin myös läntisen liittokunnan sisällä.

Juuri tällaisiin tilanteisiin Venäjä pyrkii.

On tärkeää sanoa tämä rauhallisesti, mutta selkeästi. Venäjän strateginen tavoite ei ole välttämättä kohdata NATO:a suorassa sotilaallisessa konfliktissa, vaan testata sen rajoja, yhtenäisyyttä ja reagointikykyä. Kun julkiseen keskusteluun nousee epäilyjä siitä miten vahvoja liittolaissuhteet ovat tai millä ehdoilla tukea annetaan, syntyy tilanne, jossa testaaminen voi näyttää houkuttelevalta.

Tämä ei tarkoita suurta kriisiä tai sotaa. Päinvastoin. Todennäköisimmät testit olisivat luonteeltaan rajattuja, hämmentäviä ja tarkoituksella tulkinnanvaraisia. Juuri sellaisia, joissa ei ole heti selvää, ylitetäänkö NATO:n viidennen artiklan kynnys vai ei.

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi painostavia toimia Baltian alueella, jännitteitä Huippuvuorilla tai voimakkaampia hybridivaikuttamisen ja häirinnän muotoja, jotka kohdistuvat myös Suomeen. Kyse voisi olla ilmatilan loukkauksista, kriittisen infrastruktuurin häirinnästä, kyberoperaatioista tai muusta toiminnasta, joka jää tarkoituksella “harmaalle alueelle”.

Tällaisen toiminnan logiikka on selkeä. Venäjä ei hae välitöntä sotilaallista voittoa, vaan pyrkii mittaamaan, miten NATO reagoi: kuinka nopeasti, kuinka yhtenäisesti ja millä poliittisella painoarvolla. Samalla se testaa, syntyykö liittolaisten välille erimielisyyttä tilanteen tulkinnasta.

Tähän liittyy toinen keskeinen ulottuvuus: informaatiovaikuttaminen. Jokainen epäselvä tilanne, jokainen poliittinen erimielisyys ja jokainen julkinen epäily voidaan nostaa esiin todisteena siitä, että liittokunta ei ole yhtenäinen. Tällöin yksittäinen tapahtuma saa nopeasti itseään suuremman merkityksen.

On kuitenkin tärkeää pitää mittasuhteet kohdallaan. NATO on edelleen maailman vahvin sotilasliitto, ja sen pelote perustuu sekä suorituskykyyn että poliittiseen sitoutumiseen. Yksittäiset keskustelut tai jännitteet eivät muuta tätä perustaa.

Mutta ne muuttavat toimintaympäristöä.

Suomen näkökulmasta keskeinen johtopäätös on selvä. Liittolaisuus ei ole vain sopimus vaan jatkuva prosessi, joka rakentuu teoista, luottamuksesta ja kyvystä toimia yhdessä myös epävarmuuden hetkellä. Siksi Suomen on oltava aktiivinen toimija, joka vahvistaa liittokunnan yhtenäisyyttä ja omaa uskottavuuttaan.

Samalla on varauduttava siihen, että testejä voi tulla. Ei siksi, että tilanne olisi hallitsematon, vaan siksi, että se on osa nykyistä turvallisuusympäristöä. Varautuminen tarkoittaa ennakointia, tilannekuvan ylläpitämistä, viranomaisten yhteistyötä ja kykyä viestiä selkeästi myös epäselvissä tilanteissa.

Tämän hetken tärkein viesti on rauhallinen realismi. Ei ole syytä lietsoa pelkoa, mutta ei myöskään sivuuttaa signaaleja. Juuri nyt on hetki, jolloin epävarmuutta voidaan yrittää hyödyntää. Ja juuri siksi siihen on vastattava selkeydellä, yhtenäisyydellä ja vahvalla toiminnalla.

© Uusi Suomi