En ole koskaan ollut mainittava kalamies, mutta tiedän sentään sen sanonnan, että olisittepa nähneet sen, joka pääsi karkuun. Minulta nimittäin pääsi karkuun digiavaruuteen valmis kirjoitus aiheesta, josta näette toisen yritelmän jäljempänä. Paitsi itseni voin mainita sen innoittajaksi kansanedustaja, tohtori Jarmo Limnellin, joka julkaisi asiasta 25.5.2026 blogikirjoituksen tällä samalla alustalla, jolla itsekin kirjoittelen. Siis siitä, miten, mistä ja milloin olisi Venäjän kanssa keskusteltava eli lopetettava se boikotti, joka pistettiin pystyyn sen hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022.

Tästä toisesta yrityksestä jää varmaan pois joitain mainioita ajatuksia, jotka ensimmäiseen sisältyivät, mutta ehkä siinä toisaalta on jotain, mitä siitä jäi puuttumaan. Otsikko tosin voi ehkä johdattaa joitakin epäilemään inspiraation lähteeksi Vladimir Iljitš Leniniä, mutta lukuun ottamatta pientä yritystä ironiaksi niin ei ole.

Aloitan siitä, milloin. Sota on julmaa eikä siitä raakuuttakaan puutu (vaikka enää ei kannata puhua siinä yhteydessä ratsuväestä). Se on kuten määritelmä kuuluu, rajoittamatonta organisoitua väkivaltaa poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Niinpä väkivallan hillitsemiseksi luodut kansanvälisen oikeuden säännökset ovat jääneet milteipä hurskaiksi toivomuksiksi. (Häviäjien tuomiolle saattaminen häviönsä jälkeen on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.)

Tästä huolimatta ja kenties tästä syystäkin sodan kärsimysten ja hävityksen mahdollisimman pikainen loppuminen elähdyttää rauhaan pyrkimistä meidän kaltaisissamme yhteiskunnissa, ja niinpä on ymmärrettävää, että taistelujen lopettaminen muodostuu keskeiseksi, jopa itseisarvoiseksi pyrkimykseksi. Valitettavasti se kuitenkin on väärä tapa pyrkiä kestävään rauhaan Vladimir Putinin kaltaisen johtajan ja hänen maansa kaltaisen valtion kanssa. Vastapuolen ja sen tukijoiden senkaltaiset ehdotukset ja vetoomukset ovat hänelle heikkouden, tappioon valmistautumisen ja siihen valmiuden merkki. Kaikki mitä Putin ja........

© Uusi Suomi