Rakennukset: Porilaisnaiset maksavat kuukausittain lainanlyhennystä taloista, joissa eivät voi asua

Terveys: Kolmekymppinen porilaisjärkäle sai pysäyttävän diagnoosin

MAINOS: Tilaa Satakunnan Kansa Länsi-Suomi 1 €/kk.

Reilut kaksikymmentä vuotta kului äkkiä – ihan hyvin me se vedettiin

Tyhjän pesän syndrooma iski Marja-Kristiina Vainelaan. Tilanteessa on myös valoisia puolia.

Hauskat leikit kestivät aikansa, kunnes leikkijät varttuivat isoiksi ja muuttivat lapsuudenkodista pois. Vanhemmat jäivät taas kahdestaan. Kuva: Matti Kuusela

Toimittaja Marja-Kristiina Vainela kertoo kolumnissaan tyhjän pesän syndroomasta, kun molemmat pojat ovat muuttaneet pois kotoa.

Vainela on haikea ja hiljaisuus kotona hämmentää, mutta päällimmäisenä on onni siitä, että lapset ovat lähteneet rohkeasti kohti omia unelmiaan.

Uudessa tilanteessa on myös hyviä puolia: arki on väljempää, kulut pienempiä ja puolisolle jää enemmän aikaa.

Vainela toteaa, että reilun kahdenkymmenen vuoden rutistus lapsiperheenä meni hyvin, vaikka vanhemmuuden ilot ja huolet eivät lopu lasten muuttamiseen.

Nyt se sitten tapahtui: nuorempikin lapsi muutti kotoa pois, jäimme miehen kanssa kaksin.

Asia ei tietenkään tullut yllätyksenä, odotin ja pikkuisen pelkäsinkin sitä jo pitkän tovin. Pehmeän laskun saimme sentään kokea, kun kuopus kävi ennen opiskelemaan lähtöä vuoden verran armeijaa. Silloin hän tuli sentään lähes joka viikonloppu kotiin. Nyt häntä ei enää näe yhtä usein.

Meillä on aika hiljaista.

Minun on ajoittain vaikea kulkea poikien huoneiden läheisyydessä. Niissä on edelleen paljon tavaraa, vaikka huoneenhaltijat ovat poissa. Mietin, olisiko parempi pitää ovet kiinni vai auki. Kummalla tavalla huoneiden hiljaisuus ei korostuisi niin pahasti?

Olen haikea, mutta päällimmäisin tunne on tietenkin onni lasten tilanteesta. En toivonut jälkikasvustamme mitään peräkammarin poikia, vaan halusin heidän nousevan rohkeasti omille siivilleen ja........

© Satakunnan Kansa