Erikoissairaanhoitoa koskeva keskustelu on usein hämmästyttävän lyhytnäköistä. Puhumme tämän päivän ongelmista – kustannuksista, jonoista, päivystyksistä – ikään kuin erikoissairaanhoito olisi lähtökohtaisesti vakaa ja pitkälti ympäristöstään riippumaton kokonaisuus, jonka perusluonne ei olennaisesti muutu ajan myötä. Todellisuudessa erikoissairaanhoidon paikka suomalaisessa sote‑järjestelmässä on muuttunut jo useaan kertaan, ja on jälleen muuttumassa.

Jos katsomme taaksepäin, ”eilen” sairaala oli selvästi erillään. Kunnallislääkäri hoiti potilaan omassa toimintaympäristössään, sosiaalihuolto eli omaa elämäänsä ja sairaala oli oma maailmansa – fyysisesti, ammatillisesti ja hallinnollisesti. Sairaala oli paikka, jonne potilas siirrettiin, kun tilanne oli vakava ja lääketiede erikoistunutta. Rakenteet olivat hierarkkisia ja keskittyneitä, ja erikoissairaanhoito oli selvästi rajattu osa kokonaisuutta.

Tälle mallille oli aikanaan hyvät perusteet. Erikoistuminen, volyymit ja oppiminen edellyttivät keskittämistä. Kansainvälinen tutkimus on myöhemmin osoittanut, että monilla vaativilla toimenpiteillä suurempi volyymi ja keskitetty osaaminen parantavat hoidon laatua ja tuloksia.........

© Uusi Suomi