Maailman johtajat ovat epävarmoja kansojensa ja sitä kautta myös omasta tulevaisuudestaan. Kenelläkään ei ole vastausta siihen, miten kaksi suurta murrosta, teknologinen ja moninapainen, vaikuttavat tulevaisuuteen.

Juuri nyt: se näyttää valtioiden väliseltä aggressiolta, suojautumiselta ja sääntöjen rikkomiselta. Mutta pohjimmiltaan kyse on jostain alkukantaisemmasta. Poliittisen luokan kollektiivisesta paniikista.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että maailmantaloutta ohjaavat analysoitavissa olevat mekanismit ja pitkän aikavälin strategiat. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, että olemme siirtyneet eksistentiaalisen epävarmuuden aikaan. Kun vanhat valtarakenteet murenevat, poliitikkojen reaktiot muuttuvat hätäisiksi suojautumismekanismeiksi.

Suunnitelmallisuuden teatteri

Meille myydään mielikuvaa päättäväisyydestä. Kiina julkaisee uusia viisivuotissuunnitelmiaan, jotka näyttävät ulospäin vakailta ja vääjäämättömiltä. Silti pinnan alla kytee: kiinteistökuplan säröt ja ikääntyvä väestö pakottavat puolueen kiristämään kontrollia tavalla, joka kertoo enemmän pelosta kuin itsevarmuudesta. Kun tähän lisätään aggressio-vaara Kiinan ja Taiwanin välillä, tulevaisuudesta tulee sumuinen.

Sama pätee Intiaan. Se esiintyy maailmalla uutena, dynaamisena voimana, mutta sen päättäväisyyden takana on epätoivoinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Miljoonien uusien työpaikkojen tarve joka kuukausi on painekattila, joka ei salli virheitä.

Kun omat säännöt eivät enää kelpaa

Länsimaissa paniikki näkyy sääntöpohjaisen järjestelmän rapautumisena. Ne maat, jotka opettivat muulle maailmalle vapaakaupan ja globaalin kilpailun säännöt, ovat nyt ensimmäisinä rakentamassa muureja ja hidastamassa sääntöpohjaista kehitystä. Kun huomataan, ettei kriittinen teknologia – kuten puolijohteet tai energian raaka-aineet – olekaan omassa hallinnassa, ideologia väistyy välittömästi hätävarjelun tieltä.

Se on pelkoa siitä, että juna kiihtyy, mutta raiteet on rakentanut joku muu.

Tekniikka juoksee politiikan ohi

Paniikin juurisyy on se, että teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat karanneet poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin. Tekoäly, sirupolitiikka ja vihreä siirtymä vaativat päätöksiä, joita perinteinen parlamentaarinen prosessi ei kykene tuottamaan riittävän nopeasti. Kasvua pitää nopeuttaa, mutta sillä on tiukemmat rajat. Periaatteessa aika mahdoton yhtälö. Jonkun suurvallan unelma romuttuu varmasti.

Kun hallinnan tunne katoaa, tilalle tulee reaktiivisuus. Tehdään päätöksiä, jotka rauhoittavat markkinoita tai äänestäjiä tässä hetkessä, mutta jotka murentavat kansainvälistä vakautta pitkällä aikavälillä. Pahimmillaan ne eivät rauhoita edes niitä omia, ainoastaan poliitikkoa itseään, häntäkin vain lyhyen hetken.

Missä on Suomen paikka?

Suomen kaltaiselle pienelle ja vientivetoiselle maalle maailmanpoliittinen paniikki on myrkkyä. Me olemme rakentaneet hyvinvointimme ennakoitavuuden ja sääntöjen varaan.

Meidän on kysyttävä: osaammeko me lukea tätä uutta maailmanjärjestystä oikein? Vai yritämmekö me edelleen pelata vanhoilla säännöillä pelissä, jossa muut ovat jo siirtyneet voimapolitiikkaan?

Tulevaisuuden menestys ei synny siitä, että huudamme kovempaa vanhojen sääntöjen perään, vaan siitä, että tunnistamme, mihin suuntaan uusi, kenties sirpaleisempi maailma on menossa ja sijoitamme osaamisemme niihin kohtiin, joissa olemme korvaamattomia.

Onko paniikki uusi normaali vai voiko tästä epävarmuudesta syntyä jotain rakentavaa?

© Uusi Suomi