Minun sukupolveni kauppapolitiikan virkamiehet (joihin itsekin kuuluin eritoten vuodet 1978-84 ja sitten 2002-2005) joutuivat väistämättä tekemisiin Yhdysvaltain vuoden 1974 kauppalain kanssa; sen, jonka presidentti Trump joukkoineen on nyt löytänyt perusteluksi 15 prosentin tullille kaikista maista tapahtuvaan tuontiin Yhdysvaltoihin. Tähän astihan hän oli esittänyt tulleilleen oikeudelliseksi perusteeksi vuonna 1977 säädetyn hätätilalain, minkä perustelun siis Yhdysvaltain korkein oikeus kumosi. Huomattava tosin on, että ei oikeus kumonnut tulleja hätätilan puuttumisen takia, vaan kongressin sivuuttamisen takia, vaikka totesikin, ettei Yhdysvallat ole kaikkien maiden kanssa sodassa.

Mitään sellaista hätätilaa, jota kyseisessä laissa tarkoitetaan, ei ole ollut, mutta enpä kyllä havaitse perusteita, jotka tuon vuoden 1974 kauppalainkaan mukaan tullit oikeuttaisivat. Asiaa harrastamattomille voi olla vaikea hahmottaa, mistä on oikeastaan kysymys, eikä siitä näköjään paljon välitetäkään. Trump on sikäli(kin) jo onnistunut ”normaaliuttamaan” toiminnan, joka on täysin vastoin sitä, mihin kansainvälisen kaupan säännöt velvoittavat. Nyt asetetut tullitkin epäilemättä joutuvat Yhdysvaltain oikeuslaitoksen, ja lopulta korkeimman oikeuden, syyniin, mutta ”jää nähtäväksi”, perustaako se aikanaan tulevan tuomionsa itse tullien perusteisiin vai esimerkiksi presidentin ja kongressin toimivaltasuhteisiin kuten nyt tapahtui. Jos pitäisi lyödä vetoa, veikkaisin jälkimmäistä.

Vuoden 1974 kauppalain kaikkein keskeisin sisältö ei itse asiassa ollut tuontisuojatoimien sääntely, vaan presidentille annettu valtuutus käydä kauppaneuvotteluja ja tehdä kauppapoliittisia sopimuksia siten, että ne on käsiteltävä kongressissa niin sanottua fast track -menettelyä käyttäen. Se tarkoittaa arkikielellä, että kongressin on tehtävä asiaa koskevat päätökset sorkkimatta sille tehdyn esityksen tai sopimuksen sisältöä ja myös ilman mahdollisuutta niin sanottuun filibusteriin eli päätöksenteon käytännössä rajattomaan viivyttämiseen.

Kauppalaissa on kuitenkin myös osioita (Section), jotka määrittelevät milloin tuontia voi rajoittaa, ja yhtä niistä Trump nyt käyttääkin, nimittäin osiota 122, jossa säädetään presidentin oikeudesta määrätä korkeintaan 15 prosentin tulleja enintään 150 päiväksi vastatakseen ”suuriin ja vakaviin” maksutasevajeisiin. 150 päivän kuluttua ne raukeavat, ellei kongressi niitä äänestämällä hyväksy. Tulleja on sovellettava yhdenmukaisesti kaikista maista saapuvaan tuontiin.

Kolme näkökohtaa on keskeistä, kun Trumpin asettamia tulleja tarkastellaan tämän lainkohdan valossa. Ensinnäkin, onko Yhdysvalloissa ”suuri ja vakava” maksutaseen vaje? Suuri vaje sillä epäilemättä on, mutta se koskee vain kauppatasetta, ei vaihtotasetta, joka tosin on myös vajeellinen, mutta palvelukaupan ylijäämän takia paljon vähemmän. Jotta vaje olisi myös vakava, sen olisi pitänyt johtaa selkeästi kielteisiin seurauksiin Yhdysvaltain taloudessa ja työllisyydessä tai vähintään olla sellaisilla uhkaamassa. (Itse asiassa niin kauppalaissa kuin Maailman kauppajärjestön vastaavissa säännöissä on terminologinen kummallisuus tältä osin, sillä teknisesti ottaen maksutase on aina tasapainossa; se näet sisältää velanoton silloin kun vaihtotase on vajeellinen ja ulkomaille suuntautuvan pääomavirran silloin kun se on ylijäämäinen.) Ottaen huomioon Yhdysvaltain keskeisen aseman maailmantaloudessa ja sen valuutan vielä keskeisemmän aseman, ja sen, että tuonnin ja viennin epätasapaino aiheutuu kansantalouden lainalaisuuksien takia ihan muista syistä kuin liian alhaisista tulleista, ei tullien perustelu ”maksutasevajeella” ei ole yhtään sen vakuuttavampaa kuin niiden perustelu olemattomalla hätätilalla.

Toiseksi, ehto maksutaseperusteisten tullien kohdistamisesta yhdenmukaisesti tuontiin kaikista maista on vastoin Trumpin tullipolitiikan keskeistä olemusta: että hän käyttää niitä valikoiden eri maita vastaan (ja tosiasiallisin perustein, joilla ei ole mitään tekemistä talouden ja kaupan kanssa). Kolmas näkökohta lienee kuitenkin, jos asiaa katsoo Trumpin kannalta, keskeisin: maksutaseperusteisten tullien asettaminen on kiistatta presidentin harkintavallassa, tosin siis mainituilla enimmäistulli- ja enimmäiskestorajoituksilla.

Välillisesti tähän lainkohtaan sisältyy vielä neljäskin näkökohta: se on kauppalain otsakkeen ”Valtuudet vastata epäreiluihin ulkomaisiin kauppakäytäntöihin” alla. Maksutaseperusteistenkin tullien pitäisi siis olla jollain tavalla vastaus epäreiluihin kauppatapoihin. Trumpin ja trumpistien argumentti, että kauppavaje on sinällään todiste Yhdysvaltojen epäreilusta kohtelemisesta, kelpaa tietysti heille itselleen, mutta sekin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, kelpaako se korkeimmalle oikeudelle.

Toinen kauppalain kohta, joka voisi tulla kyseeseen tuontitullien perusteena, on sen osio 201, joka velvoittaa Yhdysvaltain kansainvälisen kaupan komission tutkimaan hakemuksia suojan saamiseksi, jos elinkeino tai työntekijät väittävät kärsineensä vahinkoa tuonnin kasvun takia. Tutkinta on suoritettava kuuden kuukauden kuluessa ja jos vahinkoa katsotaan aiheutuneen, kaupan rajoitustoimia voidaan asettaa. Tässä on kysymys klassisesta ”markkinahäiriöstä”, kauppapolitiikan slangia käyttäen. Tämäkin osio on edellä mainitun, epäreiluja kauppatapoja koskevan otsakkeen alla, vaikka sellaisia ei itse asiassa tarvitse osoittaa, vaan pelkkä vahingon kärsiminen tuonnin kasvun takia oikeuttaa vastatoimiin ryhtymisen.

Kolmas kauppalain tässä relevantti osio, 301, koskee varsinaisia epäreiluja kauppatapoja. Ne voidaan jakaa kahteen laajaan kategoriaan: yritysten käyttämät ja valtion käyttämät. Ensin mainittuihin kuuluu polkumyynti, jossa yritys myy tuotteitaan vientiin alle ”normaalihinnan”. ”Normaali” ei tässä tarkoita ihan samaa kuin arkikielessä, vaan sitä, että samanlaista tuotetta myydään vientiin halvemmalla kuin kotimaan markkinoille (vienti- ja kotimarkkinahinnan määritys on varsin tekninen ja monimutkainen prosessi, johon ei tässä ole mahdollista eikä tarpeen syventyä). Viimemainitussa on kyse yrityksen kotivaltion sitä suosivista toimista, yleensä eri muodoissa annetusta valtiontuesta, jolla sen katsotaan saavuttavan epäreilun kilpailuaseman. Molemmissa tapauksissa on pystyttävä näyttämän myös vahinkoa tapahtuneen, jotta vastatoimet, jotka on – huomattakoon – näissä tapauksissa kohdistettava toimintaan syyllistyneisiin tai siitä hyötyneisiin yrityksiin, olisivat oikeutettuja. Se on selvää, että kauppataseen alijäämä ei riitä näytöksi vahingon olemassaolosta.

Tähän kohtaan sopii muistuttaa, että on olemassa sekä moitittavaa yritys- että valtiokäyttäytymistä, johon puuttumista ei määritellä kauppapolitiikaksi, vaan kilpailupolitiikaksi, vaikka käyttäytyminen voi koskea ja siihen puuttuminen kohdistua myös ulkomaisiin yrityksiin ja ulkomaankauppaan. Kyse on silloin esimerkiksi hallitsevan aseman väärinkäytöstä, monopoleista, oligopoleista, kartelleista ja yrityskaupoista ja niihin kohdistuvasta sääntelystä. Trump on vetänyt viivaa veteen tältäkin osin uhkaamalla EU:ta rangaistustulleilla, ellei se luovu suuria amerikkalaisyrityksiä ärsyttävästä sääntelystä, vaikka se kohdistuu samalla tavalla kaikkiin EU:n sisämarkkinoilla toimiviin.

Kaikkien näiden kolmen kauppapoliittisen ongelman poistamiseksi suoritettujen toimien käytön tulee – öh… on kai parempi käyttää nykyään konditionaalia – tai tulisi tapahtua Maailman kauppajärjestön WTO:n vastaavien sääntöjen mukaisesti. Sieltä tai oikeammin sen edeltäjästä, GATT-sopimuksesta, ne ovat peräisinkin. Siellä ne voidaan myös haastaa ja panna kiistojen ratkaisumenettelyyn. Tai voitaisiin, jos se yhä toimisi, ja se ei toimi, koska Yhdysvallat on menettelyin halvaannuttanut.

Kaiken taustalla on syvempi kysymys, joka palautuu kaupan esteiden vähentämisen ja poistamisen talous- ja oikeastaan laajemmin yhteiskuntapoliittiseen perustaan: on pitänyt olla aito syy rajoitusten käyttöönottoon. Niiden pitäisi olla välttämätön, tilapäinen paha, ei ihan muista syistä harjoitetun voimapolitiikan väline, jota vielä toistaiseksi verhoillaan omasta lainsäädännöstä esiin kaivetuilla viikunanlehdillä. Kansainväliset säännöt eivät kelpaa enää edes siihen tarkoitukseen (kts. esimerkiksi kauppaedustaja Greerin taannoinen haastattelu The Economist -lehdelle).

© Uusi Suomi