Arkeologi Riitta Rainio tutkii menneisyyden ääniä. Kaiku on koettu henkiolennoksi pyhissä menoissa.

Kuka hullu siellä laulaa!

Kesällä 1987 Iégor Reznikoff kierteli Saimaan ja pääkaupunkiseudun kalliomaalauksia. Hän nousi kallioiden päälle ja lauloi. Sitten hän laski, montako kaikua kuuli järvimaisemassa.

Ääntely tyyninä kesäiltoina raivostutti mökkiläisiä.

Ranskalainen musiikkitieteilijä oli aiemmin tehnyt kokeita Pyreneiden vuoriston luolissa. Johtopäätökset olivat kiehtovia. Oli jännittävää, että laulu voimistui ikivanhojen luolamaalausten läheisyydessä, ja vielä jännittävämpää, että biisoneja esittävien kuvien luona matala ääni muistutti eläinten mylvintää.

Ääni ikään kuin kutsuu esiin kuvan, Reznikoff kirjoitti myöhemmin.

Musiikkitiedettä ja arkeologiaa opiskeleva Riitta Rainio inspiroitui Reznikoffin kirjoituksesta. Millainen äänimaisema oli kivikautisilla kalliomaalauksilla? Saattoiko kaiku selittää kuvien sijainnin ja jopa synnyn?

Tiedepiireissä ranskalaista oli väheksytty. Oli vain tutkijan lauluhavainnot, ei kovaa faktaa. Hypoteesit oli todistettava tieteellisesti, Rainio päätti.

Siihen tarvittiin mittauksia ja laskelmia.

”Tätä sanottiin aikoinaan ihmelaitteeksi.”

Hämeenlinnan-kodissaan Rainio esittelee erikoista häkkyrää. Teline muistuttaa himmelin kuutiota, johon kiinnitetään neljä mikrofonia. Asetelman avulla äänityksestä voi osoittaa, että ääni on heijastunut juuri kalliomaalauksesta.

Ääniarkeologiaan erikoistunut Rainio on tutkinut esihistoriallista akustiikkaa 15 vuotta. Se on varmaa, että järvillä liikkuneet metsästäjä-keräilijät kohtasivat poikkeuksellisia ääniä kalliomaalausten ympäristössä.

Terävät ja tarkat kaiut Suomen järvillä ovat ”maailman hienoimpia”.

”Avoin järvi on kuin vahvistin, joka voimistaa ilmiötä.”

On turha spekuloida, olivatko tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset niin erilaisia, että he eivät olisi kuulleet kaikuja. Luultavasti päinvastoin. Kuulo oli virittynyt äärimmilleen. ”Metsästyksessä oli havainnoitava ympäristöä, kuunneltava tarkasti”, Rainio sanoo.

Suomesta tunnetaan vajaat 150 kalliomaalausta. Jean Sibelius teki ensimmäisen ilmoituksen Kirkkonummen Vitträskistä vuonna 1911. Kutkuttava ajatusleikki: kuuluuko kivikauden kaiku säveltäjämestarin musiikissa?

Ei sentään, ei edes teoreettisesti.

Vitträskin tavoin useimpien kalliomaa­lausten alkuperäinen akustiikka on kadonnut. Syynä on järvien vedenpintojen lasku. Kaiut ovat vaimentuneet, kun kivikot ja kasvillisuus ovat vallanneet lähitienoot.

Rainio, Helsingin yliopiston musiikkitieteen dosentti, on soudellut pienillä erämaajärvillä, joilla kalliomaalaukset nousevat yhä suoraan vedestä. Eniten kivikautisia äänimaisemia on löytynyt Kouvolan ja Lappeenrannan väliltä.

Saimaan Yövedellä punertavat yhdet komeimmista kalliomaalauksista. Astuvansalmessa ei tosin voi aistia menneisyyden kaikuja, sillä suurjärven pinta on romahtanut sitten esihistoriallisen ajan.

Rainio on käyttänyt uusinta tekniikkaa yhdessä englantilaisen Huddersfieldin yliopiston kanssa.

Geometrisellä mallilla Saimaan pintaa nostettiin reilut seitsemän metriä. Sitten ohjelma laski korkeutta vastaavan akustiikan kivikaudelle. Tulossa on ääninäyte, jossa taiteilijan musiikkiesitys on istutettu akustiikkaan digitaalisesti.

”Ihmiset pääsevät vihdoin kuuntelemaan, miltä Astuvansalmen äänimaailma kuulosti 4 500 vuotta sitten.”

On ikuisuuskysymys, miksi kivikaudella eläneet........

© Suomen Kuvalehti