Sota ei ole musta­valkoinen

Suomessa olisi tärkeää miettiä, millainen liittolainen haluamme olla, sanoo Timo R. Stewart.

Sota alkoi aamulla. Timo R. Stewart sai puhelimeensa hälytyksen, kuten kaikki muutkin suomalaiset, jotka olivat tilanneet uutispalveluiden push-ilmoitukset.

Israel on iskenyt Iraniin, kello 8.24.

Yhdysvallat iski Iraniin, kello 9.13.

Ei se varsinaisesti yllätys ollut. Jo edellisviikolla toimittajat olivat soitelleet ja kysyneet, olisiko Stewart tavoitettavissa, jos iskut alkaisivat hiihtolomaviikolla. Pääsisikö hän tarvittaessa tv-studioon.

Stewart seurasi uutisia tiiviisti koko helmikuun viimeisen päivän. Välttämättä ei olisi tarvinnut, sillä hän ei ole enää Ulkopoliittisen instituutin tutkija. Kommentointivelvoitetta ei samalla tavalla ole.

Mutta tietenkin Stewartia kiinnosti. Hän on tutkinut Lähi-itää koko ikänsä.

Iltaan mennessä Stewart oli turhautunut. Niin saattoi tulkita. Yhdeltätoista hän kirjoitti viestipalvelu X:ään pitkän tekstin:

Toisin kuin populistit, propagandistit ja lastensadut kertovat, maailma ja varsinkin kv-politiikka, ei ole mustavalkoinen.

Sitten hän listasi kolme asiaa, jotka pitivät ”samaan aikaan paikkansa”.

1. Yhdysvaltojen ja Israelin hyökkäys on kansainvälisen oikeuden mukaan laiton.

2. Irania johtaa totalitaarinen hallinto, joka sortaa ja murhaa kansalaisiaan. Monet iranilaiset haluavat sen kaatuvan.

3. Hyökkäys tuskin johtaa tämän hallinnon kaatumiseen, saati siihen, että Iranista tulisi vakaa, demokraattinen valtio.

Toiveajattelu on huono sotasuunnitelma, hän päätti.

Asia on vaivannut Stewartia ennenkin. Kun kyseessä on konflikti tai ylipäänsä ”tulenarka kansainvälinen kysymys”, yhteiskunnallinen keskustelu pelkistyy kannanotoiksi. Olet puolella tai vastaan, joko hyvä tai paha.

Se on populismille tyypillinen toimintatapa, hän sanoo, mutta ei auta ymmärtämään tilanteita kansainvälisessä politiikassa. ”Päinvastoin merkittävästi vaikeuttaa sitä.”

Eikä pidä edes paikkaansa, hän lisää vielä.

Esimerkiksi tässä sodassa suomalaisten ei tarvitse valita puoltaan, Stewart huomauttaa. Niin kuin ei reilut kaksi vuotta sitten tarvinnut päättää, tukeeko Israelia vai tukeeko Hamasia.

”Kun se ei ole niin, että on yksi hyvä ja yksi paha eikä mitään sävyjä siinä välissä.”

Jos Suomi olisi osapuoli, hän ymmärtäisi. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa puhutaan rally around the flag -ilmiöstä. Kun oma maa on sodassa, kansa keskittyy vihollisen voittamiseen ja hengissä selviämiseen. Tukee usein johtajiaan, kokoontuu yhteen.

Mutta kun suomalaiset valitsevat puoliaan Lähi-idän sodissa, keskustelusta katoavat kaikki sellaiset asiat, joiden pitäisi olla meille tärkeitä. Ihan kansallisen turvallisuuden näkökulmasta tärkeitä, Stewart sanoo.

”Kuten se, että sääntöpohjainen maailmanjärjestys on Suomen etu. Täällä on tosi pitkään ajateltu niin.”

Presidentti Sauli Niinistö puhui ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”jakkaramallista”, ja yksi jakkaran jaloista oli kansainvälinen oikeus.

Sen keskeiset periaatteet löytyvät YK:n peruskirjasta, jonka kaikki jäsenvaltiot ovat hyväksyneet. Sotaa ei käytetä politiikan välineenä, väkivallalla uhkaamisestakin on pidättäydyttävä. Puolustautua saa, mikäli toinen maa rikkoo periaatetta ja hyökkää.

Ja jos sota jossain erityistilanteessa on pakko aloittaa, sitä varten on olemassa proseduuri: YK:n turvallisuusneuvoston mandaatti. Systeemi on toki aika lailla rikki, kuten Stewart toteaa. Turvallisuusneuvostossa istuvat Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina, ja ”kaikki polkevat sitä mennen tullen”.

”Mutta yritetään nyt mieluummin korjata se kuin heittää romukoppaan, vaikka monet täälläkin näyttävät olevan siihen valmiita.”

”Se ei ainakaan ole Suomen etu.”

Timo R. Stewartilla on työhuone valtiotieteellisessä tiedekunnassa Helsingin Kruununhaassa. (Stewart käyttää alkukirjainta toisesta etunimestään Russell.)

Määräaikainen työsuhde Ulkopoliittisessa instituutissa päättyi viime vuonna, mikä hämmästytti monia. Kysyttiin, oliko Stewart ollut liian suorapuheinen kommentoija. Instituutin johtaja Hiski Haukkala kiisti: kyse oli säästöistä. Stewart vastasi niukasti. Hän sanoi vain, että oli esittänyt kritiikkiä, kun siihen oli tutkijana ollut aihetta.

Nyt Stewart tekee Helsingin yliopistossa tutkimusta Gazan sodasta. Siitä, joka alkoi lokakuussa 2023. Hän tutkii, miten sodan narratiiviin yritettiin vaikuttaa ja miten se meni Euroopassa läpi. Millaista disinformaatiota levitettiin ja millaisiin vaikuttamiskampanjoihin ryhdyttiin.

Maanantaiaamuna hän on kävellyt työhuoneestaan muutaman minuutin matkan Tiedekulman kahvilaan. On maaliskuun 9. päivä, tähän mennessä Yhdysvallat ja Israel­ ovat pommittaneet Irania viikon ja kaksi päivää. Lähialueitakin on pommitettu: Iran on yrittänyt iskeä ainakin Kuwaitiin, Qatariin ja Bahrainiin.

”Jos sodan aloittaa, ei ikinä tiedä, milloin sen saa lopetettua”, Stewart sanoo.

”Kaikki aina ajattelevat, että omat sodat ovat lyhyitä, mutta aika harvoin ne kuitenkaan ovat.”

Tässä olisi yksi historian opetus, vaikka Stewart suhtautuu niihin varauksin. Hän on huomannut, että vaikka historia ei varsinaisesti toistu, menneisyyden virheet tehdään aina uudestaan. Näin lukee hänen kolumnitekstinsä alla Ylen verkkosivuilla.

”Ihan vähintään pitäisi tietää, mihin tällä sodalla pyritään. Ja mitkä ovat onnistumisen mahdollisuudet.”

Hänestä tämä on epäselvää. Presidentti Donald Trump on somevideolla sanonut, että tarkoitus on ”poistaa Iranin hallinnon aiheuttama uhka”. Trump on todennut myös, että Iranin kansan pitäisi nyt kaataa hallinto.

Sota on lähtökohtaisesti huono idea, Stewart sanoo, mutta jos siihen päädytään, perustelujen pitäisi olla todella vankat. Paitsi moraalisten perustelujen, myös pragmaattisten: miten tämä johtaa parempaan tilanteeseen.

”Aina tulee se sotaa seuraava päivä. Mitä sitten tapahtuu? Miten ihmisille käy, missä kokoonpanossa he elävät?”

”Tässä vähän niin kuin heitetään kranaatti kahvilaan ja toivotaan, että sieltä tulee ensi viikolla hyvää kakkua.”

Stewart vertaa tilannetta kevättalveen 2003, jolloin Yhdysvallat ja Britannia hyökkäsivät Irakiin. Vetosivat joukkotuhoaseisiin ja al-Qaida-yhteyksiin, syrjäyttivät Saddam Husseinin hallinnon.

”Mutta silloin Yhdysvallat sentään yritti perustella sotaa omille kansalaisilleen ja kansainväliselle yhteisölle.”

”Nyt ei ole yritetty mitään. Mennään Valkoisen talon meemipolitiikalla eteenpäin, ja siihen suhtaudutaan niin kuin se olisi normaalia.”

Ajoittain tätä on tuskallista seurata, Stewart sanoo.

”Suoraan sanottuna tuntuu aika vaikealta hyväksyä, että politiikasta on tullut näin… tyhmää.”

Stewart on pohtinut paljon Israelia.

Hän tuntee maan hyvin, on asunutkin Jerusalemissa useamman vuoden. Niihin aikoihin, 2010-luvun alussa Benjamin Netanjahu oli jo pääministeri, toista kertaa.

Kaikki perustuu ajan ostamiseen, niin Israelin johto vaikuttaa ajattelevan. Lähtökohta on se, että Lähi-idässä vihataan Israe­lia, joten mitä se voi tehdä? Se voi silloin tällöin ”ajaa nurmikon” – tuhota vihollisen aseistusta, tappaa keskeisiä johtajia, ylipäänsä heikentää uhkaa – ja ostaa sillä lisää vuosia. Seuraava sukupolvi tekee tämän sitten uudestaan.

”Tällainen vähän fatalistinen näkemys.”

Aina näin ei ole ollut. Vuosikymmenien ajan Israel ja Iran kävivät kauppaa, olivat liittolaisia. Sitten koitti vuosi 1979 ja Iranissa tehtiin vallankumous, islamilainen tasavalta syntyi. Israelista tuli sille ”pieni saatana”, joka piti hävittää kartalta. Iranista taas tuli Israelille leppymätön vihollinen, ”käärmeen pää”, kuten Stewart sanoo.

Tämä sota on ollut Benjamin Netanjahun suuri tavoite, tai toinen niistä. Toinen on se, ettei Palestiinan valtiota synny.

”Netanjahu on puhunut Iranista monelle Yhdysvaltain presidentille. Ja se, että Israel ja Yhdysvallat nyt käyvät sotaa yhdessä, on hänelle valtava onnistuminen.”

Kuten sekin, että Iranin johtaja, 86-vuotias ajatollah Ali Khamenei saatiin tapettua heti ensimmäisenä aamuna. Kello lähestyi Teheranissa kymmentä, kun Israelin koneet pommittivat tämän palatsin tomupilviksi. Viikkoa myöhemmin seuraajaksi nimitettiin poika, 56-vuotias Mojtaba Khamenei.

Johtaja vaihtui, mutta regiimi ei.

Ei Israel tähän tyydy, Stewart sanoo. ”Se haluaa tuhota tämän regiimin tai vähintäänkin ajaa Iranin sekasortoon.”

Pari päivää myöhemmin uutisoitiin, että myös Mojtaba Khamenei olisi loukkaantunut. Että häneen olisi osunut sama helmikuun viimeisen aamun isku, joka tappoi isän, vaimon ja pojan, siskon ja tämän lapsen sekä langon.

Spekuloitiin silläkin, oliko Mojtaba Khamenei jo kuollut.

Stewart palaa vielä sodan perusteluihin. Onko niitä ylipäätään tiukattu?

Toki tutkijat ovat kritisoineet, toimittajat ja jotkut poliittiset johtajatkin, mutta… Stewart hakee sanoja.

”Jokin hyssyttelyn ilmapiiri tässä on. Ihan kuin meillä olisi hullu kuningas, jota ei saa liikaa ärsyttää.”

”Hyökkäys Iraniin on taas vain yksi ’Trumpin homma’.”

Sota pitäisi perustella liittolaisillekin, ja Suomi on Yhdysvaltain liittolainen. Kovin paljon ei kuitenkaan ole keskusteltu siitä, millainen liittolainen Suomi halua olla, Stewart sanoo. Ei julkisesti ainakaan.

”Onko parempi olla vahva ja vähän hankala, vaikka on pieni? Vai onko parempi olla näkymätön vai mielistelevä?”

”Itse olen vähän ihmetellyt, miksei tälle hankalalle ja vahvalle roolille ole löytynyt enemmän puolestapuhujia.”

”Mutta en tiedä… se on loppujen lopuksi poliittinen valinta.”

Kaksi viikkoa myöhemmin Stewart vastaa puhelimeen. On maanantaiaamu 23. maaliskuuta. Sota jatkuu yhä.

”Tämä menee huonosti”, hän sanoo. ”Todella katastrofaalisen huonosti, vaikka ei se yllätä.”

On käynyt selväksi, että Yhdysvaltain ja Israelin tilannearvio oli väärä ja tavoitteet olivat sekavat. Sodasta irtautumien ”edes jollain lailla kuivin jaloin” näyttää vaikealta.

Iran kykenee edelleen vastaiskuihin, vaikka sitä on pommitettu viikkokausia. Tätä Yhdysvallat ja Israel eivät ehkä osanneet odottaa, Stewart sanoo.

Samaan aikaan inhimilliset kärsimykset ovat valtavat, vaikutukset maailmantalouteen jo merkittävät.

Tällaiseen tilanteeseen sodissa usein päädytään. Vaikka toinen osapuoli on mittaamattomasti vahvempi, vastapuoli voi tehdä konfliktista hankalan. Iran ei voi voittaa tätä sotaa, mutta se voi tehdä kaikkensa, et­teivät sitä voita myöskään Israel tai Yhdysvallat, Stewart sanoo.

Tuskin Iranin hallinto tässä vaiheessa perääntyy.

”Sille ei ole jätetty kauheasti hävittävää. Mikä myös on ongelma tällaisessa sotasuunnitelmassa.” 

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään tästä.

Ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tutkii, miten verotus vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. hän VM:n ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tietää, millaista on ”kaunis verotus” 7 MIN

VM:n ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tietää, millaista on ”kaunis verotus”

Olvi voitti olutkisan Suomessa ja kasvaa ulkomailla. Valko-Venäjä on yhä yhtiön häpeäpilkku. olut Olvi voitti olutkisan Suomessa ja kasvaa rajusti ulkomailla – Valko-Venäjä yhä häpeäpilkku 10 MIN

Olvi voitti olutkisan Suomessa ja kasvaa rajusti ulkomailla – Valko-Venäjä yhä häpeäpilkku

Trumpia radikaalimpi talk show -isäntä Tucker Carlson voi nousta republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Yhdysvallat Trumpia vaarallisempi talk show -isäntä voi nousta republikaanien presidenttiehdokkaaksi 11 MIN

Trumpia vaarallisempi talk show -isäntä voi nousta republikaanien presidenttiehdokkaaksi

Emme oikeasti usko kuolevamme. Siksi jatkamme tuhon tiellä, kirjoittaa esseisti Herman Raivio. essee Emme oikeasti usko kuolevamme – ja siksi jatkamme tuhon tiellä 7 MIN

Emme oikeasti usko kuolevamme – ja siksi jatkamme tuhon tiellä

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_2");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_3");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_4");}

© Suomen Kuvalehti