Laajennetaan Suomessa muuallekin sitä, mikä on totta jo urheilussa.

Suomen jääkiekkomaajoukkueen loppukirin voitokkaassa Sveitsi-ottelussa käynnistänyt Sebastian Aho sanoitti sen hyvin: "Osoitettiin kypsyyttä ja eikä annettu periksi."

Yhdistetyn tuplamitalisti Ilkka Herola on itsessään kypsyyden ja periksiantamattomuuden ruumiillistuma. Kuopiolaistunut siilinjärveläinen nappasi nuorten olympiahopeaa jo vuonna 2012, mutta vasta tänä vuonna kaikki tarpeellinen yhdistyi aikuisten olympiamitalien arvoisesti.

Miesten jääkiekkojoukkueen kaksi viimeistä olympiaottelua ei muuta enää isossa kuvassa mitään siitä, että Suomi kuuluu jälleen turnauksen voittajiin. Edes Kanada-pelin loppu ei muuta tilannetta. Neljän parhaan joukossa eivät ole vahvat jääkiekkomaat, kuten Ruotsi ja Tsekki tai toisaalta Ukrainaan hyökkäämällä omat mahdollisuutensa menettänyt Venäjä. Suomi siellä on ja on ollut viime vuosikymmeninä järkiään.

Voimme vielä voittaa.

Voimme vielä voittaa.

Vuoden 1988 Calgaryn olympialaisista alkanut jääkiekon mitalirohmuilu on jatkunut sen jälkeen kuudella olympiamitalilla. Tällä viikolla voi tulla lisää.

Suomi on pärjännyt hyvin, vaikka olympialaisissa ovat olleet maailman parhaat pelaajat, kuten nytkin. Ja tällä kertaa Suomen paras pelaaja Aleksander Barkov katsoo pelejä loukkaantuneena sivusta.

Suomen joukkueet ovat sisäistäneet sellaisen voittamisen kulttuurin ja menestystä tukevan luottamuksen, jota ei ollut olemassa ennen 1988 Calgaryn olympialaisia lainkaan, eikä juurikaan enempää ennen vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruutta. Maailmanmestaruus 1995 oli suomalaiselle yhteiskunnalle järisyttävä merkkihetki. Suomessa oli juuri ollut historiallinen lama ja pahimman vaiheen jälkeinen talouskasvu alkanut. Suomen ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus yhdisti kansaa ja valoi uskoa – mekin voimme voittaa.

Sen jälkeen Suomi on ollut joukkue, josta on löytynyt ottelun loppuhetkien ratkaisija tai ottelun tasatulokseksi kääntäjä. Ja päälle vielä ratkaisija ottelun jatkoajalla. Esimerkkejä riittäisi jo useampaankin kolumniin. Muutama poimintakin näyttää, että nykyiset olympiapelaajamme ovat oppineet voiton eväiden löytyvän lopulta, kun Suomi-paita on päällä.Jääkiekon nuorten MM-finaalissa 2014 Rasmus Ristolainen kiepsautti kiekon verkkoon jatkoerässä. Nuorten vuoden 2016 finaalissa joukkueen kapteenina oli Mikko Rantanen ja maalinteossa kunnostautui esimerkiksi Sebastian Aho. Jatkoerässä Suomen maailmanmestaruuden ratkaisi Kasperi Kapanen. Nuorten vuoden 2019 finaalissa Kaapo Kakko iski voittomaalin Yhdysvaltojen verkkoon vain noin puolitoista minuuttia ennen ottelun loppua.

Eikä unohdeta yhtä kaikkien aikojen leijonamaalia. Nykyinen kapteeni Mikael Granlund teki vuoden 2011 maailmanmestaruuteen johtaneiden kisojen välierässä Venäjää vastaan ilmaveivimaalinsa.

Suomessa on jähmetytty tappioiden tielle samaan aikaan, kun urheilijamme ovat oppineet voittamaan kerta toisensa jälkeen. Olemme eläneet kansankuntana yli varojen samaa aikakautta. Suomalaiset yritykset myydään aikaisessa vaiheessa lisäämään vaurautta toisaalla. Alusta asti mukanamme kulkenut tarina yritteliäistä ja periksiantamattomista suomalaisista ei taida kertoa enää meistä. Eikä modernimpi yritteliäisyyden ja yrittämisen pöhinä ole vielä valtavirtaa Suomessa.

Urheilussa menestymisestä on ammennettu oppia muille elämänaloille maailman sivu.

Olemme tappiolla. Viimeisen erän minuutit käyvät vähiin.Voimme silti vielä voittaa muuallakin kuin kaukalossa, jos alamme osoittaa kypsyyttä emmekä anna periksi.

© Savon Sanomat